Aloin pohdiskelemaan, että missä minulla on arpia ja mistä ne ovat syntyneet. Arvet ovat muistoja jostain menneestä tapahtumasta. Yllätyksekseni huomasin ettei minulla ole jäänyt kovin pahoja arpia siitä huolimatta, että olen lapsuudessa ollut kovinkin vilkas kokeilemaan ja menemään. Luulis, että jos saa talikosta varpaaseen niin jäisi jokin arpi, mutta ei mitään jälkeä; tosin on jäänyt muisto mieleen siitä niin syvälle, että muistan sen varmaan haudassanikin. Toinen mitä ihmettelen edelleen, että miten olenkin niin vähällä päässyt ettei jäänyt siitäkään hetkestä arpea muuta kuin omaan mieleen opetukseksi ettei joka paikkaan piä kiivetä. Tämäkin tapahtui lapsuudessa ja kaikki jotka ovat ainakin maalla asuneet niin tietävät, että puut ovat mielenkiintoinen kohde, sinne jostain syystä haluaa aina kiivetä. No mutta, puut kun oli jo kokeiltu ja niistä ei ollut vastusta; niin päätin pikkuveljen kanssa, että haastamme toinen toisemme ja kiipeämme kotimme lipputankoon. Haasteena oli, että kumpi kiipeää korkeammalle. Sitä en muista tarkkaan, että miten korkealle uskalsin kiivetä kunnes alkoi huippaa. Alaslasku ei ollutkaan niin ketterä, ote lipes ja kas kohta roikuinkin puserosta kiinni lipputankossa. Pusero jäi kiinni siis siihen mihin sidotaan ne langan päät. :) Tästäkään ei jääny ihoon mitään jälkeä, pusero kyllä repes ja siihen kiltti äitini ompeli sydämiä peittämään ruman repeämän. Nämä kaksi tosi tarinaa ovat jättäneet arven omalla tavalla mieleeni kun muistan ne vieläkin vaikkei niistä ole jäänyt iholle jälkeä.
Mutta ne jotka ovat jättäneet iholle jäljen ovat omalla tavallaan muistoja myös. Yksi näistä arvista on sellainen että se jätti niin syvän arven myös omaan mieleeni ettei meillä enää sen tapahtuman jälkeen leikitty sokkosta (enkä muuten anna omienkaan lasten leikkiä, vaikka se ois niin kivaa). Arpi alkaa olla jo niin haalistunut, ettei sitä huomaa muuta kuin jos kurtistan otsani ryppyyn; joten en saa varmaankaan siitä hyvää kuvaa otettua. Eli tämä arpi tuli siitä, että leikimme sisarusteni kanssa sokkosta ja minut valittiin ns. hipaksi. Päätin olla mukamas nokkela ja lähdin konttaamaan pitkin huonetta. Sillä tuloksella että kohta oli otsa auki. Tämän jälkeen onkin pätkiä etten muista mitään eli olen todennäköisesti menettänyt tajuntani. Mutta on myös pätkiä että muistan hyvin kuinka menimme sairaalaan vanhempieni kanssa ja kuinka terveydenhoitohenkilökunta laittoi tikkejä päähäni ja kehuivat kuinka olin reipas. Kotiin palattua jatkui normi arki kunnes piti tikit poistaa. Voi sitä huudon määrää, kun äiti tuli pienen kirurgiveitsen kanssa, että otetaan nyt ne tikit pois (äitini on sairaanhoitaja ammatiltaan) ja vielä kun äiti painotti ettei saa liikkua. Mua pelotti, miksi nyt ei pientä tyttöä pelottais terävä veitsi omalla otsalla. Äiti sai mut kuitenkin jotenkin lohdutettua, että kun olen paikallaan ja nätisti niin kaikki on kohta ohi ja että se ei satu yhtään. Lisäksi äitini lupasi palkinnoksi jäätelön ja senkö voimalla olin rohkea. Vaikka jäi arpi, niin tilanteesta on jotain hyvääkin muistoa jäljellä. :)
Toinen ns. tarkoituksella tullut arpi on jalassani, kun menin vaivasenluu leikkaukseen. Tästä on jäänyt kunnon jälkikin. Vaikka leikkaus oli pieni ja nopeasti ohi, niin kyllä siinä hikeä pukkas kun oli piikin pois otto. Vaikka olin jo aikuinen ja iso ihminen, niin itkua ei voinu vastustaa, kun väkisin otetaan pois metallipiikkiä varpaan päästä ilman puudutteita. Voitte kuvitella, että jos normaalistikin on varvas herkkä, niin mitä se on tuon toimenpiteen jälkeen. Tarkoitukseni oli mennä myöhemmin leikkaamaan toinen jalka jos se alkaa vaivaan, mutta kun tajusin miten tuskallista tuon yhden piikin pois otto oli, niin ei kiitos. Ja tämä on kuulema normaalia. Mielestäni tuo pieni arpi jalassa ei ole ollenkaan niin paha kuin se arpi joka jäi syvälle tuonne mieleeni tämän piikin pois oton yhteydessä. En viitsi laittaa tänne kuvaa siitä kun jalkani on pienessä kääreessä ja piikki paikallaan ettei kukaan saa sätkyjä. Mutta tuosta pienestä arvesta joka on jäänyt niin voin laittaa kuvaa teille tähän loppuun. Kuvatessa tätä leikkausarpea huomasin, että tämäkin on yllättäen haalistunut jo niin paljon että näkyy enää oikeastaan vain viillon jälki haaleana jälkenä. Itse tikin jäljet ovat jo haalistuneet niin paljon että niitä ei kuvasta kyllä juuri huomaa. Mutta kun tarkkaan katsotte, niin kuvassa tosiaan näkyy tuo pitkä vähän kiristävä kohta, jossa on se leikkausviilto.
Toivottavasti jokainen muistaa sen, että vaikkei näkyvää arpea jää, niin joistain asioista voi jäädä myös syvä arpi sydämeen muistoksi niistä tilanteista jotka ovat olleet omalla tavalla ikäviä. Ne ovat meitä ehkä opettaneet ja tuoneet meitä sellaisiksi ihmisiksi kuin olemme ja miten kohtelemme toisia ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti